Elämäni biisi

Pysähdy heti alkuun ennen kuin alat lukemaan. Haahuillaan unelmiin hetkeksi yhdessä.

Kuvittele itsesi mieluisaan paikkaan. Minun paikkani on jossain lämpimässä ilta-auringossa. Istun mukavassa tuolissa, huokaisen syvään ja hartiani laskeutuvat rennoksi. Jännitys kropasta häviää. Otan painavan nojan taaksepäin, katseeni hakeutuu horisonttiin ja lämmön väreily hajottaa sen. Aurinko hyväilee viimeisillä säteillään kasvojani. On täysin tyyntä. Sytytän tupakan, kädessä on kylmä olut (Peroni) ja vieressä kulhollinen Estrellan suolapähkinöitä. Kaivan kuulokkeet, selvitän ne huolimattomasti solmusta, laitan napit korville ja Spotifyn satunnaistoisto tarjoilee minulle Red Hot Chili Peppersin Scar Tissuen.

Se on siinä. Suljen silmäni ja leijailen pois.

Miten jokin, mitä en ymmärrä käytännössä lainkaan voi tarjota elämään jotain niin kaunista. Puhun musiikista. En ymmärrä musiikista oikeastaan juuri mitään. En voi käsittää kuinka säveltäminen on edes mahdollista. Kuinka instrumentit sointuvat kauniisti keskenään rytmissä ja muodostavat ääniä juuri niin, kuin niiden on jokaiseen olemassa olevaan kappaleeseen tarkoitettu ääniä muodostavan. Kuinka sanoitukset istuvat täydellisesti noihin säveliin. Kuinka parhaillaan tuollainen Scar Tissuen kaltainen kokonaisuus voi tarjoilla muutamaksi minuutiksi jotain koko elämäsi kokoista. Ehkä musiikin kauneus piilee juuri siinä, etten sitä ymmärrä.

Musiikki koskettaa minua siitä huolimatta- tai ehkä juuri siksi-, vaikka en ymmärrä siitä mitään. Vähän niin kuin fysiikka. Kykenen kyllä fysiikan abstraktioita käsitetasolla ajattelemaan, ehkä jopa ymmärtämään, mutta en ymmärrä fysiikan kielestä -matematiikasta- tuon taivaallista, ja silti se puhtaimmillaan koskettaa.

Musiikkiin liittyy vahvoja emootioita. Se on monesti läsnä elämän merkittävissä hetkissä. Itselläni yksi voimakkaimpia muistoja musiikista on käsivarsiini tatuoitu. Olen vahvasti narratiiveja ja merkityksiä rakentava ihminen ja halusin ottaa kaksospoikieni syntymästä muistoksi jotkin tatuoinnit.

Vasempaan käsivarteen otin sanat The more I see the less I know ja oikeaan käsivarteeni The more I like to let it go. Kovimmat tietäjät jo ehkä tunnistavatkin sanoitukset Red Hot Chili Peppersin kappaleesta Snow.

Kerron tarinan, ehkä hahmotat sen kautta mitä musiikki minulle merkitsee.

Poikien synnytys käynnistyi 4.1.2025 noin yhden aikaan aamuyöstä. Kaksosten kanssa lähdettiin ambulanssikyydillä sairaalaan. Tai siis puolisoni lähti. Minä jäin käyttämään koiran pihalla ja odottamaan läheisiä koiravahdiksi. He saapuivat hetken päästä ja lähdin itsekin samoin tein ajamaan kohti sairaalaa. Pienestä unentokkurasta ja suuresta hämmennyksestä huolimatta, lumihiutaleiden hiljaa leijaillessa tammikuisessa yössä, kaarsin totuttuun tyyliin tutulta rampilta moottoritielle ja laitoin Spotifysta satunnaistoistolla musiikkia soimaan.

Muistan elävästi tuon hetken kun John Fruscianten maagiset sähkökitaran soinnut pysäyttävät maailman hetkeksi ympäriltä. Olen täysin yksin, jokainen kitarankielen värähdys kaivertuu selkäytimeen ikuisiksi ajoiksi kun kiidän jo tyhjää valtatie vitosta kohti Pohjoista pientä ylinopeutta ajaen. Noissa muutamassa sekunnissa elämäni muuttui lopullisesti. Minusta tulisi isä.

Äsken lenkillä ollessani kuuntelin suosikkikappaleitani tätä tekstiä varten ja pohdin kuinka surullista se on minkälaiseksi kulutustuotteeksi musiikki on muuttunut. En ota yhdeltäkään artistilta mitään pois. Heistä jokainen tekee taidettaan ja se on äärimmäisen arvostettavaa. Kaupallisuudessa ja isossa markkinassa on myös se hyvä puoli, että kuluttaja pääsee toisaalta helpommin käsiksi myös aloitteleviin artisteihin.

Palasin kuitenkin noita kappaleita kuunnellessani nuoruuteeni ja koitin muistella 14-17-vuotiaan minun suhdetta musiikkiin. Sitä ei silloin oikeastaan ollut. Ei sellaista ehtinyt muodostumaan. Olen sitä sukupolvea, joka nuoruudessaan kuunteli musiikkinsa jo täysin Spotifysta ja algoritmin syöttämänä. Toki lapsena minullakin oli iPod ja oli oikeasti vaivan takana saada ensin levyltä kappaleet äidin Macille ja sieltä siirtää ne iPodiin. Nuoruudessa oma musiikin kuuntelu kuitenkin vasta oikeasti alkoi ja silloin se kuunneltiin Spotifysta.

Mennään yksi tai kaksi sukupolvea taaksepäin kun musiikki oli oikeasti vielä suhteellisen vaikeasti saatavilla. Toki kun mennään vielä kauemmaksi historiaan se oli oikeasti vain pienen eliitin etuoikeus, mutta nyt puhun musiikista kuitenkin laajana populaarikulttuurin ilmiönä. Piti olla ensinnäkin laitteet sen kuuntelemista varten. Täytyi käydä ostamassa bändin levy tai kasetti. Kun levy käytiin sen yhden tai kahden suuren hitin takia ostamassa, kuunneltiin muitakin kappaleita ja silloin noihin bändeihin muodostui oikeasti syvempi suhde. Nykyään jatkuvasti kasvava kaupallinen tarjonta tarjoaa aina jotain vähän entistäkin parempaa ja siirrymme vain seuraavaan levyyn ilman sen suurempaa syventymistä yhden kokonaisen levyn äärelle.

Tämä ei ole suoranaista kritiikkiä mihinkään suuntaan. Enemmänkin hieman surumielistä pohdintaa siitä kuinka aivan kaikesta on tullut nopeasti vaihtuvaa kulutustavaraa emmekä ehdi mihinkään muodostaa oikeasti syvempää suhdetta siihen, olipa se sitten musiikkia, sarjoja tai elokuvia.

Silti, kun ajattelen John Frusciantea soittamassa aivan toisessa ulottuvuudessa kitaraansa, Chad Smithia paukuttamassa rumpujaan, Gösta Sundqvistia kirjoittamassa pistävän nerokkaita sanoituksiaan, Glenn Freyta säveltämässä tupakanhajuisessa studiossa, ja jokaista nuorta muusikon alkua unelmoimassa tähteydestä, on musiikki aivan helvetin kaunista ja monessa kohtaa miljardien elämässä läsnä.

Myös minulla aina muistona käsivarsissa. Vaikka en osaa soittaa tai laulaa, enkä ymmärrä siitä vähääkään.

Niin ja entä se elämäni biisi? No se on tietenkin Red Hot Chili Peppersin Scar Tissue. Ehkä kerron siitä tarinan joskus, ehkä en.

kuuntele